mikä ihme siin on kun ei tää stressi lopu. no tosin ei se varmaan odotuksessa koskaan lopukkaan ja jatkuu vielä vauvan syntymän jälkeen. nyt aiheena onkin sitten nuo kivuttomat supistukset. maha vetää kovaksi kohdun kohdalta useasti päivän aikana ja tehnyt sitä nyt muutaman viikon. lääkkeitä epäiltyyn tulehdukseen syön ja rukoilen vauvan pysyvän kyydissä edes niille viikoille jolloin olisi pienikin mahdollisuus selvitä hengissä. kamala pelko painaa rintaa siitä, että nyt perjantaina käykin ilmi että kohdunkaula on lyhentynyt ja alkanut avautua. sillehän ei sit voi mitään, enkä usko että alkavat mitään tekemään, mutta iltaisin itken kun pelkään etten saa tätäkään vauvaa syliin asti. enhän mä sille voi mitään. olen yrittänyt levätä ja välttää kaikkea raskasta. enempää kun en voi tehdä ja kaikki muu on sitten kiinni onnesta. tässä syy myös sille miksi olen lopettanut vauvan tavaroiden ja vaatteiden katselun. en vaan halua ostaa mitään ja huomata, että en saanut tätä syliin asti. se tunne pienen menettämisestä taas on vaan liian voimakas.

kaikki toitottaa, että älä stressaa. kaikki menee hyvin.... helpompi sanoa kuin tehdä. en ole kuullut vielä yhtäkään hyvin mennyttä tarinaa, jossa lapsi olisi pysynyt kyydissä ja selviytynyt, kun supistelu alkanut jo viikoilla 16. nyt siis porskutan jo 18+++. mikä ei tosiaan helpota. lukenut olen kyllä, että jo viikoilla 24 syntyneitä on selviytynyt, mutta sinnekkin on matkaa vielä.

soitin eilen neuvolaan ja siellä sanoivat vaan etteiät ole huolissaan. katsovat lääkärin kanssa tilanteen perjantaina. tuota päivää pelkään kaikista eniten. sitä mahdollista uutista, että paikat alkaneet kypsymään ja mitää ei tehdä, koska viikkoja ei ole vielä 22. kaveripiirissä kaikilla alkaneet harkkasupparit vasta hyvillä viikoilla ja siksi he eivät osaa auttaa. toki helpottaa kun puhuu, mutta tuntuu, että kaikki vaan sanovat, että älä stressaa kyllä kaikki on hyvin. voi kun se olisikin niin helppoa. se pelkäämisen lopettaminen.

olin lauantaina katsomassa ystäväni vauvaa lastenklinikalla. ihana pieni tyttö. hetken ajattelin jotakin muuta kuin omaa pelkoa. se pienen hyyn näkeminen nukkuvan vauvan kasvoilla sai itsenikin hymyilemään ja luottamaan, että kaikki menee hyvin. sieltä pois lähtiessä iskikin sitten taas ahdistus. ahdistus, että mitä jos en saa omaani syliin? mitä jos minä joudun hautaamaan lapseni? pelkohan on turha tässä väiheessa kun kukaan ei tiedä mitään. yritäppä sisäistää sitten tuo sama. ei ole niin helppoa se. kateellisuus  ja onnellisuus siitä, että hän sai vauvan syliin asti on kamala. en halua olla kateellinen, mutta sille tunteelle ei voi mitään.