hmm mistä sitä aloittaisi.

joskus elämä vaan ei mene niin kuin suunnittelee. ei ainakaan minulla. voisin sanoa elämäni heittäneen kärrynpyörän, kun eräänä torstaina aavistuksen omaisesti ostin testin apteekista sillä periaatteella, että kumminkin negatiivinen ja oireet ovat vain jotakin muuta. voi sitä ihmetyksen ja shokin määrää kun testiin tulikin positiivinen tulos. jotakin sellaista mitä en osannut odottaa.

ensin ajattelin, ettei tämä ole totta. minullahan on ehkäisykapseli. salaa kumminkin iloitsin tuloksesta hiukan. no seuraavan parin viikon aikana kulutinkin sitten roiman summan uusiin testeihin. voisi siis sanoa ettei kolme apteekin ja yksi labratulos vakuuttanut. niitä kertyi kokonaiset 10 apteekin ja kaksi labran. vaikeaksi tämän sisästämisen teki se, että tosiaan minusta oli tulossa yksinhuoltaja. ei siis ollut mahdollisuutta sille, että isä tulisi mukaan.

kun sitten se ihana kunnallinen eka ultra tuli niin en voinut olla itkemättä. olin kuitenkin vauvan jo aiemmin nähnyt, mutta pelko hänen menettämisestään kalvoi koko ajan mieltä. se tunne kun pienen näkee moikkaamassa sinua ruudulla, on jotakin jota ei sanoin voi pukea. meinasi itku tulla. vaikka olinkin väsynyt jatkuvista oksenteluista, joista seurasikin se, että tuon ultran jälkeen suoraan siirryin osastolle tippaan.

nyt kun viikkoja on kohta sen verran että puolessa välissä ollaan, niin voisin ainakin todeta, ettei se niin sanottu keskenmenon pelko katoa vaikka ollaan kaikkien mukaan "turvallisella puolella". mikä on oikeasti turvallinen puoli? koko ajan kuulee kuinka vauvoja menehtyy ja kuolee jopa näillä viikoilla vaikka riskin pitäisi olla minimaalinen. se tunne kun pelkäät koko ajan onko pieni hengissä. uskallat tehdä vain joitakin ostoksia ja stressaat jokaista syömistä ja kipua. kaikkiin kumminkin aina sanotaan, että on normaalia.  en tiedä muista, mutta minua ärsyttää suunnattomasti kun kaikkeen todetaan, että VOI olla normaalia. ehkä ylireagoin, ehkä en. ainakin voin sanoa, että minulla on oikeus olla huolissani ja saada vastauksia.

aiheesta kukkaruukkuun ja takaisin. pienen pienet potkut rauhoittavat aina silloin tällöin. olenkin huomannut mahassani köllivän pienen pieni mielensäpahoittaja. tänään sain huomata tämän kun kone osui hennosti pienen yksiöön ja tämä heräsi uniltaan, näyttäen tomeralla potkulla ettei hyväksy unirauhaansa häirittävän. nämä on niitä hetkiä niiden dopplerin kanssa vietettyjen hetkien lisäksi jotka saa minut kyyneliin ja luottamaan siihen, että saan vauvan syliini. silloin ei edes väsymys tai päänsäryt haittaa. koska ne on niitä hetkiä jolloin tajuan kuinka paljon tuota salamatkustajaa ja tiitiitä oikeasti rakastan.

tämä siis vain näin esittely postaukseksi. illalla kun kerkeän teen uuden....